Psykologia  •  18.11.2022

Tieni psykalle ja epävarmuuden tunteet sen varrella

”Mikäs susta tulee isona?”, ”Mihinkäs sitten ysin jälkeen?”, ”No entä lukion jälkeen?”.

Yläasteella niin minä, kuin monen moni muukin tulee ensimmäistä kertaa tilanteeseen, jossa tulee tehdä päätös siitä, minkälaiselle alalle sitä uraansa suuntaisi rakentamaan. Käytäntöä vai teoriaa, itsenäisempää vai tiimikeskeisempää työskentelyä, tietotekniikkaa ja koneita vaiko ihmistyötä? Näihin akseleihin tuntuivat keskittyvän ainakin ysiluokalla naputtelemamme ammatinvalintatestit, joiden äärellä ainakaan itsellä ei ollut kyllä hajuakaan siitä, miltä toivoisi oman työelämänsä näyttävän. Enemmän tai vähemmän sattumanvaraisesti ja epävarmasti klikkailemani vastaukset toivearkea ja toimintatyyliäni kartoittaviin kysymyksiin antoivat kuitenkin kerta toisensa jälkeen yhdeksi vaihtoehdoksi psykologin ammatin, joka opintopolun kuvauksen perusteella alkoi kuulostamaan ja tuntumaan kuitenkin jo aika hyvältä vastaukselta sukulaisten ja kavereiden tiedusteluihin.

Joskin perään oli aina tärkeä turvallisesti lisätä, että ”Sinne nyt on kuitenkin tosi vaikea päästä, niin varmaan pitää keksiä jotakin muuta”.

No lukiossa urapohdinnoissa laitettiin kuitenkin jo ihan toinen vaihde silmään, kun jo ensimmäisenä vuonna monella tuntui siintävän jo tavoitteeksi asetettu määränpää kolmen vuoden päässä. Samalla kysymystä siitä, mitä haluaisi ammatikseen tehdä, alkoi kuulla yhä enemmän. Yläasteen opon ammatinvalintatestin vinkkaama psykologia alkoi tuntua turvalliselta rutiinivastaukselta tähän kysymykseen. Joskin perään oli aina tärkeä turvallisesti lisätä, että ”Sinne nyt on kuitenkin tosi vaikea päästä, niin varmaan pitää keksiä jotakin muuta”. Ensimmäisestä psykan kurssista asti oli kuitenkin selvää, että psykologia ei ollut vain rutiinivastaus vailla pohjaa, vaan aiheet tuntuivat todella vievän mennessään ja innostavan itseä. Koin toden teolla löytäneeni oman juttuni.

Alan hakupaineeseen liittyvästä epävarmuudesta huolimatta sen oman jutun löytäminen tuntui todella hyvältä. Tiesin täsmälleen ja määrätietoisesti, mille tielle lähtisin, mikäli ovet vain lukion jälkeen aukenisivat. Samalla kuitenkin hapuilin epävarmuuksissani myös muita psykologialle läheisiä ja vähemmän läheisiä aloja, joiden hakijatilastot eivät aiheuttaneet yhtä suurta polvien tutinaa. Erityisesti oman matemaattisen osaamisen taso huoletti. Jos voisin nyt jotakin sanoa lukiolaiselle itselleni, olisi se ehdottomasti, että suurin osa jos ei kaikki tästä epävarmuudesta oli itse kuviteltua ja keksittyä. Toivoisin tienneeni myös, että oppimisen suhteen mikä vaan on mahdollista, jos motivaatio on kohdallaan, oli luontainen matikkanero tai ei.

Olin todistanut uskomukseni etenkin matemaattisten lahjojen puutteesta vääriksi, tai oikeastaan sanoisin, että onnistuin ajamaan niiden ohi kovalla työllä.

 

Epävarmuudesta, tai pikemminkin epäonnistumisen varmuudesta huolimatta onnistuin kuitenkin kirjoitusten lähestyessä päättämään, että parhaani teen, kävi miten kävi. Olin valmis tekemään kompromisseja vasta yrittämisen

jälkeen. Lyhyesti ja lievästi sanottuna abivuoteen mahtui tuntikausia puurtamista, päivästä ja viikosta toiseen, ja lopussa kokeet, joiden päättyminenkään ei vielä tuonut tunnetta onnistumisesta. Arvosanojen tullessa en kuitenkaan ollut uskoa silmiäni, kun huomasin pitkän ja päämäärätietoisen työn tuottaneen tulosta jokaisessa aineessa. Myöhemmin – yhden ja puolen (kiitos koronakevään 2020) hakukerran jälkeen nämä kovalla työllä ansaitut yo-paperit avasivat ovet psykologiaa opiskelemaan. Olin todistanut uskomukseni etenkin matemaattisten lahjojen puutteesta vääriksi, tai oikeastaan sanoisin, että onnistuin  ajamaan niiden ohi kovalla työllä.

Olisi aivan toinen aihe puhua siitä, onko mitään mieltä ja järkeä, että jo yläasteella tai edes lukiossa nuoren pitäisi olla niin varma suunnastaan, että hänellä olisi riittävää varmuutta mennä sen vuoksi läpi harmaan kiven. Sanomani tässä tekstissä onkin enemmänkin se, että ollessaan omasta päämäärästään varma, voi yltää sellaisiin suorituksiin, joita ei ikinä itsestään olisi uskonut. Itse elin tuon ”tätä haluaisin, mutta tuskin tulen onnistumaan” -tunteen kanssa monta vuotta ennen kuin haaveeni toteutui, ja se opettikin minulle jotakin tärkeää omista uskomuksista. Ne voivat tuntua tosilta, ohittamattomilta faktoilta, mutta riittävällä tahdonvoimalla niiden kanssa voi oppia olemaan – ottamaan ne matkaansa mukaan, ja näyttää noille vähätteleville uskomuksille, että väärässäpä olitte.

 

Ehkä sinäkin voit tulevana keväänä näyttää sille pienelle kiusankappaleelle.

Oma oppipolkuni itseä vähättelevien uskomuksien suhteen liittyy ylioppilaskirjoituksiin. Koen kuitenkin, että tämä pätee myös pääsykoeprosessin aikana päätään nostaviin epävarmuuden tunteisiin, ja muistuttaisinkin tulevan kevään hakijoita siitä, ettei sitä pientä vähättelevää ääntä takaraivossa ole aina uskominen. Päinvastoin, ehkä sinäkin voit tulevana keväänä näyttää sille pienelle kiusankappaleelle.

 

Inka V

Olen Inka, kolmannen vuoden psykologian opiskelija Turun Yliopistosta. Toimin kaksi ensimmäistä opiskelukevättäni Valmennuskeskuksella tutorina, ja nyt jatkan hakijoiden tukemista ja opiskeluelämän jakamista blogikirjoituksien muodossa.

Opiskeluiden lisäksi aikani kuluu ainejärjestön hallitustoiminnassa ja liikuntaharrastusten parissa. Kirjoituksiani suuntaan kaikille opiskelupaikkaa havitteleville, tai muuten psykan opiskelemisesta kiinnostuneille!