Tarinoita Kiinan kesäkurssilta (Osa 2)
Lue osa 1 täältä!
Kiinalainen apteekki
Kaksi viikkoa Kiinassa vietetyn ajan jälkeen oloni alkoi selvästi tulla huonommaksi. Ilmanlaatu ja saastetaso olivat selvästi eri lukemissa kuin Suomessa. Koko ajan minulla oli pieni nuha päällä, kurkku kipeänä ja silmiä kivisti pitkän ulkona vietetyn päivän jälkeen. En kuitenkaan ollut yksin oireideni kanssa, muut suomalaiset ja vaihtarit ylipäätään tuntuivat vuorotellen yskivän kaduilla tai viettävän kipeitä päiviä huoneissaan. Oletin, että kaikki paikalliset kävelisivät maskit päällä kuten googlen kuvissa, mutta koko kuukauden matkan aikana näin vain kourallisen maskeja käytössä.
Kun paikalliselta kysyi asiasta tai kertoi olevansa kipeä saasteiden takia, vastaus oli aina, että talvella on paljon pahempaa, nyt on ihan hyvä! Itse en ole talveen asti, joten menin parin ystävän kanssa kiinalaiseen apteekkiin. Änkytin apteekkarille kiinaksi, että kurkkuni on kipeä ja hän toi minulle kahta erilaista lääkettä. Pakkauksia oli yhteensä neljä ja niissä ei lukenut sanaakaan englantia. Ohjeistukset lääkkeiden ottoon sain englanniksi. Jokin tietokatkos tai kielimuuri kuitenkin tuli väliimme, koska sain täysin väärät annosteluohjeet.
Kaverini myöhemmin käänsi appilla lääkepaketin takaosan: minun olisi pitänyt ottaa lääkkeitä noin kolme kertaa useammin. Toisin kuin länsimaalaiset lääkkeet, kiinalaiset lääkkeet ovat yleensä kasvipohjaisia ja mietoja. Niitä täytyy syödä useasti päivässä ja monta päivää, että ne vaikuttavat yhtään. Länsimaalaisia ja kiinalaisia lääkkeitä ei myöskään kannata syödä samaan aikaan, kokemuksesta voin sanoa, että olo on sen jälkeen kahdesti huonompi kuin ennen lääkkeiden ottoa. Suosittelisin siis varautumaan pitempään matkaan Kiinassa tuomalla kotoa tarpeeksi lääkkeitä!
Huolestunut opettaja
Ennen kuin sain murrettua koodin siihen, kuinka kiinalaisia lääkkeitä tulee syödä, olin ehtinyt jo menettää ääneni jatkuvan kurkkukivun ja köhimisen takia. Oloni ei kuitenkaan muuten tuntunut kipeältä tai kuumeiselta, joten tunnollisena vaihto-opiskelijana menin kuitenkin luennolle. Opettajani oli kuitenkin aivan kauhistunut äänen menetyksestäni ja tahtoi ehdottomasti, että käyn varmuuden vuoksi lääkärissä.
Tunnin jälkeen luokan apuopettaja lähti viemään minua kampuksen sairaalaan, olin todella otettu heidän huolenpidostaan. Kampussairaala oli kuitenkin miltei tyhjä työntekijöistä, enkä päässyt kenenkään vastaanotolle. Eräs sairaanhoitaja antoi monia syitä, kuten lääkkeet ovat loppu tai lääkärit ovat lomalla tai oliko hänellä sitä vakuutusta?
En oikeasti ollut missään sairaalakunnossa, joten kyseessä olisi ollut katastrofi vain jos joku oikeasti sairaalahoitoa tarvinnut olisi silloin piipahtanut käynnille. Apuopettaja alkoi harkita kampuksen ulkopuolista sairaalaa, jolloin minun piti elehtiä ja viittoilla hänelle, että en oikeasti ollut niin huonossa kunnossa ja kyllä tässä pärjäillään ilman ääntäkin. Ääneni kyllä palasi parin päivän jälkeen, vaikka se pysyi käheänä koko viimeisen Kiinassa vietetyn viikon ajan.
Viikonloppuretki Sisä-Mongoliaan
Eräs nimeltä mainitsematon matkatoimisto (kirjaimellisesti nimeltä mainitsematon, koska en osannut lukea sen nimen merkkejä), tarjosi meille Renminin yliopiston vaihtareille halpaa pakettimatkaa Sisä-Mongoliaan ja englanninkielistä opasta, jos meitä lähtisi yli 15 matkaan. Ja meitähän lähti melkein 30, minä ja kaksi suomalaista ystävää mukaan lukien. Kolmen päivän matka tuntui mahdottoman pitkältä. Sisä-Mongolian avara taivas ja vapaasti kulkevat lammaslaumat olivat virkistävää vaihtelua Pekingin sähkömopoihin ja tietöihin.
Lähdimme Pekingistä aikaisin aamulla Sisä-Mongoliaa päin bussilla, noin kahdeksan tunnin matka suuntaan pitkittyi tietullien ja ruuhkan takia. Itse asiassa suurin osa koko matkasta taittui bussissa istuessa. Harvinaisen kiinnostavaa aikaa sekin oli, koska harvoin sitä näkee brittiä huutamassa norjalaisille, että aamuviideltä norjalaisten juomalaulujen kailottaminen ei välttämättä ole tilanteeseen sopivaa muiden yrittäessä nukkua.
Muu aika oli kuitenkin täysin bussissa kyyhötetyn ajan arvoista, pääsimme ratsastamaan mongolianhevosilla Xilamurenin ruohokentillä ja liittymään mukaan perinteiseen mongolialaiseen illanviettoon, lammasaterioiden ja perinteisten tanssien kera. Toisena päivänä matkasimme Kubuqi aavikolle. Siellä pystyi kokeilemaan kameliratsastuksen lisäksi zip-linea, mönkijällä ajamista ja pulkkamäkeä hiekalla. Aavikolle noustiin tuolihissillä, joka tuntui oudon nostalgiselta, kun ajattelin lapsuuteni talvia Lapissa. Tosin nyt alla näkyi vain hiekkaa silmien kantamattomiin. Monojen sijasta kengissä oli polviin asti nousevat kangassuojat hiekalta. Paluumatka Sisä-Mongoliasta Pekingiin taittui iltaruuhkassa, jossa liikuimme kahden tunnin ajan noin 10 kilometriä. Olimme edellisenä aamuyönä nousseet katsomaan auringonnousua pilviseltä taivaalta, joten hyvin kuittautui univelka noin 12 tunnin bussimatkan aikana.
Kiinan muuri
En olisi voinut palata takaisin Suomeen ja väittää käyneeni Kiinassa, jos en olisi päässyt Kiinan muurille. Reissu sai kuitenkin vähän oudon käänteen. Pitkälle levittyvä sumuisa, metsäisä vuoristo sekä vanha jyrkkä muuri vastasivat kuitenkin täysin odotuksiani. Saavuimme muurille ryhmässä yliopiston kanssa, joten meillä annettiin vain rajattu määrä aikaa ennen kuin bussille piti palata.
Lähdimme suomalaisen porukan kanssa kiipeämään muurin kaikkein jyrkintä osaa. Enkä yhtään liioittele kutsumalla sitä kiipeämiseksi, niin jyrkälle maastolle muuri oli rakennettu. Jäimme hetkeksi huilaamaan ensimmäiselle vartiotornille, jossa pian myös muut vaihtarit ja paikalliset pysähtyivät tasoittamaan hengitystään. Rauhoittumisen sijaan, yksi paikallinen tyttö kuitenkin yhtäkkiä tuupertui maahan. Suomalainen kaverini sai hänet kiinni ja kaikki keräännyimme katsomaan mikä oli hätänä. Tytöllä oli pahoja vatsakramppeja, mutta kielimuurin ja pienen paniikin takia hän ei pystynyt puhumaan kunnolla. Asetin hänet maahan istumaan ja tarjosimme hänelle vettä sekä buranaa. Tyttö ei kuitenkaan halunnut ottaa lääkettä eikä vettä vastaan.
Vaihdoimme toivottomia silmäyksiä toisten suomalaisten kanssa, tilanne oli todella hankala: olimme kiinan muurilla, korkealla vartiotornissa; ei tänne saa mitään ambulanssia, opettajaa ei näy missään ja tyttö ei pysty kävelemään.
Tyttö päätyi itkemään sylissäni, kun toinen suomalainen liehutteli häntä viuhkalla. Pyyhin hänen hikeään samalla kun maanittelimme häntä juomaan vettä. Lopulta tyttö halusi ottaa aiemmin tarjoamamme länsimaalaisen lääkkeen. Joka tehosikin hänelle salaman nopeudella. (Täysi vastakohta siis minulle ja kiinalaisille lääkkeille.) Kun hän oli rauhoittunut ja pystyi taas puhumaan, saimme selville, että olimme samasta yliopistosta ja hän oli vapaaehtoisena tullut auttamaan vaihto-oppilaita. Olin todella yllättynyt, koska oikeasti luulin häntä minua paljon nuoremmaksi.
Tyttö pääsi nousemaan pystyyn ja autoimme hänet jyrkkää muurinrinnettä alas. Tällöin myös opettaja tuli meitä vastaan, hän oli lähtenyt juoksemaan väärää muurin puolta ylöspäin. 40 asteen lämmössä opettaja oli juossut paitansa hiestä läpimäräksi, mutta hän näytti todella helpottuneelta. Tyttö pääsi bussiin lepäämään ja tässä vaiheessa oli aika palata takaisin yliopistolle. Tyttö myöhemmin pyysi puhelinnumeroitamme, auttoi meitä läksyissä ja kutsui meidät syömään hot-pottia. Kiinan muurilla en ehtinyt nähdä yhtä vartiotornia enempää, mutta sain todella hyvän ystävän ja kieltämättä oli tämä aika ainutlaatuinen kokemus. Loppu hyvin, kaikki hyvin. ?
-Hilla