Kauan odotetut dissektiot

Puoli vuotta niitä sai odotella, mutta vihdoin tällä viikolla keväällä peruuntuneet dissektiot saatiin aikaiseksi. Normaalisti kolme päivää kestävät dissektiot oli nyt tiivistetty kahteen päivään, mutta kumpanakin päivänä meillä oli enemmän aikaa kuin yleensä. Mielestäni tämä oli ehkä jopa parempi tapa, sillä meille ei missään kohtaa tullut kiire.

Dissektiot tarkoittavat siis opetustilaisuutta, jossa opettelemme anatomiaa ja fysiologiaa oikeiden ruumiiden avulla. Ruumiit eivät ole ihan kenen tahansa, vaan nämä kyseiset henkilöt ovat halunneet testamentata ruumiinsa tieteen ja opetuksen käyttöön. Kyseisten ihmisten henkilöllisyys on myös täysin salattu. Meille ei kerrottu mitään taustatietoja vainajista, ja heidän kasvonsa oli peitetty koko opetuksen ajan.

Tilanne jännitti ainakin itseäni aika paljon, sillä tottakai se tuntuu todella oudolta ja absurdilta opetella eri lihaksia, luita ja ligamentteja oikeasta ruumiista. Sen lisäksi tämä oli vasta toinen kerta kun näin ruumiin. Oikea asennoituminen ja oikeasti itse tekeminen auttoivat kuitenkin hyvin jännityksen laukaisemisessa. Myös paikalla olleet dissektioassistentit (ylemmän vuosikurssin opiskelijoita) sekä opettaja, joka meillä oli todella sympaattinen ja kannustava osteopaatti, auttoivat niin oppimisessa kuin oikeanlaisen fiiliksen luomisessakin. Iso kiitos kuuluu myös heille.

Ensimmäisenä päivänä jouduin hetkeksi poistumaan tilasta huonon olon vuoksi, mutta koen tämän johtuneen enemmän huonosti nukutusta yöstä, syömättömyydestä, pitkään paikallaan seisomisesta sekä kuumuudesta. Meillä oli kuitenkin päällä tavalliset sairaalavaatteet, kenkäsuojat, kaapu, viillonestohanskat ja kumihanskat, kasvomaski, myssy sekä pleksi.

Pääsimme eri rakenteiden tutkimisen lisäksi myös harjoittelemaan muun muassa polven punktiota sekä suturoimista, eli tikkaamista, oikeassa ihossa. Aikaisemmin olemme kokeilleet suturointia vain patjalla.

Oli todella mielenkiintoista huomata, miten erilaiset verisuonet, jänteet ja hermot oikeasti kulkevat elimistössä. Tottakai kirjoista ja videoista on nähnyt asioita, mutta niiden fyysinen näkeminen on aivan eri asia. Vaikka dissektiot eivät ehkä ihan oma juttu olleet, olen todella iloinen ja kiitollinen tästä mahdollisuudesta ja kokemuksesta. Koen oppineeni todella paljon.

Kaikilla meillä on todella suuri kunnioitus näitä vainajia kohtaan, ja mielestäni oli hienoa että lopussa pidimme myös minuutin hiljaisen hetken kyseisten vainajien muistolle. Ilman tällaista mahdollisuutta, lääkisopiskelijoiden anatomian opiskelu jäisi lähes täysin kirjojen kuvien armoille. Iso kiitos siis kaikille, jotka mahdollistavat tämän opiskelutavan. Uskon voivani auttaa potilaitani tulevaisuudessa paremmin tämän kokemuksen myötä.

–          Katja