Kasvatustiede ja opettajankoulutus  •  12.11.2017

Pohtimassa esteettömyyttä

Esteettömyys on aihe, joka on melko paljon ollut esillä opinnoissani. Tätä lähellä on myös inkluusion ajatus eli se, että jokainen lapsi voisi mennä ekaluokalle siihen kouluun, joka sijaitsee lähimpänä hänen kotiaan. Esimerkiksi vammaisuuden, oppimisvaikeuksien tai ADHD:n ei pitäisi estää lasta käymästä koulua lähikoulussaan yleisopetuksen ryhmässä. Erilaisiin pulmiin voi saada tukea myös yleisopetuksen ryhmässä eli tavallisessa koululuokassa. Tätä aihetta olen pähkäillyt monet kerrat. Miten voin tulevassa työssäni erityisopettajana tukea kaikkien oppilaiden osallistumista kaikissa tilanteissa? Miten voin vaikuttaa siihen, että jokainen oppii uutta, pääsee mukaan välituntileikkeihin ja kokee olevansa tärkeä osa kouluyhteisöä? Isoja tavoitteita, mutta todella tärkeitä, ja siksi haluankin opiskella tätä alaa.

Esteettömyyteen voi olla vaikea kiinnittää huomiota, jos itsellä ei ole ollut haasteita sopeutua erilaisiin ympäristöihin. Mutta kuvittele, että sinun pitäisi suoriutua tavallisesta arkipäivästä pyörätuolissa istuen. Tällöin todennäköisesti asioiden suunnittelu veisi enemmän aikaa, esimerkiksi sopivia kulkureittejä etsiessä. Tai kuvittele, että et kuule. Miten kommunikoit muiden ihmisten kanssa? Täytyykö kommunikointitilanteissa olla mukana kynää ja paperia, joilla voit ilmaista asiasi, tai osaavatko ympärillä olevat ihmiset viittoa? Monelle nämä ovat vieraita asioita, mutta monelle myös tavallista elämää. Loppujen lopuksi melko monella meistä on jokin pieni erityisyys, joka täytyy huomioida arjessa. Koulua ajatellen henkilökunnan on hyvä olla oppilaiden erityisyyksistä tietoinen, ja muokata oppimisympäristöä (sekä fyysistä että sosiaalista) siten, että erityisyydet eivät haittaa osallistumista.

Tukikeinot voivat olla pieniä asioita, kuten näkemisen kannalta sopivasta valaistuksesta huolehtimista. Jotkut tilanteet taas vaativat opettajalta enemmän perehtymistä oppilaan tukemiseen. Oppilaan huoltajien ja oppilaan itsensä kanssa keskustelu siitä, mihin tukea kaivataan, on avain kaikkeen. Oppilaan tukemisessa myös moniammatillisuus on tärkeää. Esimerkiksi tilanteessa, jossa viittomakielinen lapsi tulee opiskelemaan yleisopetuksen ryhmään, käytetään tulkkia. Plussaa tietysti on, jos oppilasta opettavat opettajat ja luokkakaverit opettelevat muutaman perusviittoman, ettei kaiken vuorovaikutuksen tarvitse mennä tulkin kautta.

Opintojen myötä on ollut avartavaa huomata, että tukikeinoista hyötyvät usein muutkin, kuin niitä ensisijaisesti tarvitseva ihminen. Esimerkiksi tukiviittomien käyttö puheen yhteydessä ei haittaa kuulevia, vaan voi jopa tehostaa asian ymmärrystä. Usein viittomat ovat melko kuvaavia eleitä. Esimerkiksi ”nukkua” viitotaan nipistämällä sormia yhteen silmien edessä. Ja ehkä viittoman näkeminen ja sanan kuuleminen yhtä aikaa voi helpottaa myös maahanmuuttajaa muistamaan uuden kielen sanastoa. Toinen hyvä esimerkki on värien käyttö tekstissä. Systemaattinen värien käyttö tukee tekstin eri osien hahmottamista ihan kaikille, ei pelkästään ihmiselle, jolla on hahmotushäiriö.

Ajatus siitä, että erilaiset ihmiset pystyttäisiin huomioimaan samassa ympäristössä, on hieno. Erilaisuuden korostamisen sijaan ihmiset voivat kokea olevansa ainutlaatuisia, mutta samaan aikaan tavallisia tehdessään samoja asioita kuin muutkin. Toisaalta ajattelen, että myös pienluokilla tai erityisluokilla on paikkansa. Esimerkiksi viittomakielisten oppilaiden kokoaminen samaan luokkaan voi olla oppilaiden itsensä kannalta mukavampaa, sillä kaikilla on sama kommunikointitapa, ja vuorovaikutus sujuu helposti. Toisaalta ymmärrän hyvin, että perhe valitsee lähikoulun kaukana sijaitsevan viittomakielisen luokan sijaan. Mielestäni kyseessä pitäisikin olla henkilökohtainen valinta. Erilaisuutta oppii kuitenkin ymmärtämään puolin ja toisin, kun on erilaisten ihmisten kanssa tekemisissä. Ennakkoluuloja pitää mielestäni kyseenalaistaa, ja ehkäpä lapsista, jotka ovat tottuneet pienestä pitäen olemaan tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa, kasvaa ennakkoluulottomia ja suvaitsevaisia aikuisia.

Toivottavasti onnistuin välittämään jotain ajatusteni sekamelskasta! Aihe on monipuolinen ja siihen on monta näkökulmaa, ja omien ajatusten työstämistä pitää jatkaa edelleen!

-Anna

Anna