Psykologia  •  28.10.2017

Pää pystyssä psykalla?

Muuttaessani rakkaan opiskelukaverini Ennin kanssa yhteen ostin sängyn. Koska olen köyhä opiskelija, ostin käytetyn sängyn. Joo, älä kommentoi.

Kului kuukausi tai puolitoista ja jalkojani alkoi kutittaa. Ensin se oli sellaista epämääräistä ihottumaa jalkapöydässä. Laitoin öljyjä, rasvaa ja hydrokortisonia. Tarinan enteilevästä synkkyydestä voit kuitenkin päätellä, etteivät nämä auttaneet.

Sitten se alkoi. Syyhyävä kutina valtasi koko kehon. Raavin, raavin, huusin ja raavin. Kuhisin kutinaa niin paljon, etten saanut öisin enää unta. Iho oli jo verillä koko sänkyä myöten. Halusin vetää juustohöylällä koko ihon irti – mitä vain, että kutina loppuisi. Siirryin sohvalle nukkumaan ja niin näköjään siirtyi kutinakin. Kävin lääkärissä ja sain ostaa 115 eurolla kutinavoiteita (nämä maksoivat enemmän kuin sänky). Hallelujah! …ei auttanut.

Ensimmäinen tentti alkoi lähestyä. Aloin jo todella huolestua, kun olin nukahtaa neuropsykan luennolla ja missasin elämäni ensimmäiset sitsit, koska olin vain niin poikki. Nukuin ehkä kolme viikkoa noin 3-4 tuntia yössä. Opiskele, tee töitä ja treenaa… tai sitten voit vaan raapia.

Miten joku kutina ja ihme ihottuma voikin pistää koko elämän niin mullin mallin? Olin vain kotona ja RAAVITUTTI. Käänsin sängyn ympäri ja etsin lutikoita. Luin psoriaasiksesta ja ekseemasta. Googlelääkärinä menin aivan sekaisin. Miut oli varmaan tuhottu krooniseen kutinaan.

Menin uudestaan lääkäriin ja sain uudet syyhypunkkivoiteet. Jälleen kerran vaihdoin lakanat ja pesin kaikki vaatteet.

Ihme tapahtui. Sain unta. Ihottuma katosi. Elämä palasi. Kuitenkin jäin pois monesta tapahtumasta syksyn aikana, koska olin niin väsynyt, ettei mikään innostanut. Elämä potkii välillä peppuun, vaikka kaikkea kivaa olisikin luvassa.

Syyhy sai miut miettimään, että mikäköhän kaikki muukin miussa on pielessä. Olen 25, ja unohdin mennä ensimmäiseen papakokeeseen. Omatunto alkoi heti kolkuttaa.

Ei siinä vielä kaikki; siitä on KUUSI vuotta, kun olin viimeksi käynyt hammaslääkärissä. Hups.

Olen siis loistavaa treffiseuraa: miulta saa syyhyn, jos halaa, pussatessa tarttuu karies ja kenties kohdunkaulan syöpäkin aluillaan! Kultakaivos!

Hoidin kuitenkin velvollisuuteni ja marssin legolekurille. Silmät vuotivat pelosta. Olin edellisenä iltana tuijotellut hampaitani taskulampulla ja Googlen avulla diagnosoinut itselleni ainakin kolme reikää. Pora olisi ystävä!

Luojan kiitos tässä voitte kuitenkin nähdä reiättömän legorivistöni. Sain kuulla myös, ettei viisauden hampaitanikaan tarvitse poistaa. Huh. Onnellisuuskäyräni alkoi taas nousta.

Olkoon tämä opetus siitä, että kaikki ei ole aina hyvin. Elämän ongelmat tuntuvat välillä kasaantuvan kuin summafrekvenssikäyrä. Meillä kaikilla on niitä laskusuhdanteita. Pääsykoeurakan aikana niitä ehti tulla vielä monesti. Elämä tuntuu epäreilulta ja tuskalliselta.

”Miksi miulle aina käy näin?”

Kyllä meille muillekin käy. Pidät pään pystyssä loppuun saakka, koska se päivä tulee vielä, kun kaikki hampaat ovat rivissä ja saat pitää siun viisarit.

-Linnea

Linnea