Lääketiede  •  28.10.2019

Nollapohjalta lääkikseen

Aiemmassa postauksessa lupasin kertoa tällä kertaa omasta matkastani lääkikseen. Lääkärin ammatti on siis ollut kaukainen haaveeni jo pitkään, mutta minulta meni aikaa ennen kuin uskalsin lähteä tavoittelemaan unelmiani. Tällä kertaa siis luvassa mun tarina ’nollapohjalta’ lääkikseen.

Lukiossa opiskelu sujui omalla painollaan. Pärjäsin hyvin suhteellisen vähällä työllä. Toisinaan motivaationi naurattaa tyttöjä oli suurempi kuin oppia jotain esimerkiksi kemiallisista vuorovaikutuksista. Matematiikasta pidin, mutten koskaan ole ollut kovin matemaattisesti orientoitunut. Liikunnan ilo ja vapaa-aika olivat kuitenkin prioriteetti number one.

Biologiasta pidin lukiossa ja pidän edelleen. Urheiluakatemia, liikunnan kurssit ja jalkapalloharjoitukset tosin kuluttivat paljon, joten biologian opettajan monotoniseen ääneen oli helppo torkahtaa. Fysiikka taas meni yli hilseen enkä yhden kurssin vuoksi tohtinut kuluttaa siihen liikaa energiaa. Kemiasta kävin aikoinaan yhden ekstrakurssin, joka liittyi oluen tekoon. Että niin, ei silloin paljon ollut lääkikseenhaku mielessä. Lopulta kirjoitin 3,5 vuodessa aineina lyhyt matematiikka, äikkä, enkku, psyka ja terveystieto.

Armeijassa olikin sitten hetki aikaa pohtia, mihin suuntaan elämässä lähtisi. Näin jälkikäteen ajateltuna mieli oli aika sekaisin. Hain sekä opettajankoulutukseen että fysioterapian opintoihin, joista ovi aukesi jälkimmäiseen. Nopeasti opintojen aikana huomasin, etten ole oikealla alalla.

Tyttöystävä asui Joensuussa, jonne ajoin vanhalla Saabin ruoskalla harvase viikonloppu. Muistan, kuinka puuduttavaa suoraa ajallessa ajattelin lääkikseen päässeitä kavereitani ja pallottelin mielessä hyvin utopistista ajatusta, ”oispa aika hienoa olla itsekin joskus lääkäri”.

Päätin hakea seuraavana keväänä uudestaan opettajaksi, ja pääsin sisään erityisopettajien koulutukseen Joensuuhun. Pääsin muuttamaan tyttöystävän kanssa yhteen, elämä rullasi ja opinnotkin siinä sivussa. Vuosien varrella se sama fiilis nosti kuitenkin päätään: koin olevani hukassa sen suhteen, mitä oikeasti halusin. Jatkoin opintojani erityisopettajana, jotka ovat muuten tällä hetkellä ihan pientä vaille valmiit.

 

Kaksi vuotta sitten tein päätöksen, että lähden pyrkimään lääkikseen. Muutimme Helsinkiin, ostin torista vaadittavat lukion materiaalit ja ilmoittauduin valmennuskurssille. Ei aikaakaan kun istuin kirjastossa hävytön kirjapino edessäni ja pohdin, mitä sitä oikein onkaan tekemässä. Alkuun en halunnut kertoa hakusuunnitelmistani juuri kenellekään. Oma epävarmuus loi pelkoa muiden reaktioista.

Pitkä valmennuskurssi oli minulle välttämätön. En ollut opiskellut lukiossa vaadittavia oppiaineita, joten itseopiskelu vei paljon aikaa ja energiaa. Pärjäsin harjoituskokeissa kohtalaisesti. Heikkouteni olivat tiedon ja laskurutiinin puute. Vahvuutenani oli tausta yliopisto-opinnoista ja hyvä motivaatio alanvaihtajana.

Kokeessa pärjäsin lopulta kohtuullisen hyvin, vaikka tulos ei sisäänpääsyyn riittänytkään. Osasin odottaa hylättyä, sillä tiesin tasoni. Yllätyin kuitenkin tuloksesta positiivisesti. Kehitykseni loi uskoa seuraavaan yrittämiseen.

Seuraavaan lukuvuoteen lähdin hyvin päättäväisesti. Pidin kesän lomaa ja aloitin lukemisen syyskuussa. Motivaationi oli korkealla ja loin tietoisesti lujaa itsevarmuutta siitä, että pääsen nyt sisään. Otin taas pitkän kurssin, koska se antoi hyvät raamit lukemiselle. Kävin myös kirjoittamassa fysiikan (E), biologian (L) ja kemian (L).

Tein töitä jälleen rutiininomaisesti, mutta tällä kertaa tehokkaammin ja järjestelmällisemmin. Olin onnekas, että minulla oli mahdollisuus pyhittää aikani vain tähän projektiin. Palkkatöiden sijaan päivätöikseni valmistauduin yhtä viisituntista varten. Se kannatti.

Kokeen jälkeen sorruin kovan vastustelun jälkeen katsomaan vastausanalyysit. Se ei kannattanut. Pari päivää olin aivan rikki. Laskiskelin omia tuloksiani ja yritin pohtia mahdollisia pisterajoja. Epäilin vahvasti, etten tulisi pääsemään sisään. Helsingin suhteen olin menettänyt toivoni täysin. Pohdin, että Kuopion ja Oulun rajat saattaisivat olla hyvällä tuurilla saavutettavissa.

Tuomionpäivänä olimme ajamassa autolla ja pyysin tyttöystävääni päivittämään opintopolun ja tsekkaamaan pitivätkö Jodelin spämmit paikkansa.

”Sä pääsit sisään, siis sä pääsit Helsinkiin!!!” Henki salpautui. Ajoin ensimmäiselle levikkeelle, nousin autosta ja huusin. Mä onnistuin. Kädet täristen otin paikan vastaan, vaikka edelleen epäilin koko homman olevan pelkkä mainos 😀 Sitä päivää en unohda koskaan.

Nyt ensimmäinen tentti on suoritettu ja seuraava kurssi pärähtää käyntiin. Odotan innolla tulevia kursseja, vaikka ne näyttävät vaativan paljon aikaa ja työtä.

Seuraavassa postauksessa kerron omista kokemuksistani pitkästä valmennuskurssista ja sen ohella valmistautumisesta kevään koitokseen.

Kuvat ovat viikontakaiselta lomamatkalta Dubaista.

Atte

Crossfitiin hurahtanut, 27-vuotias ensimmäisen vuoden lääkisopiskelija.

Lähtöisin savosta, Pohjois-Karjalassa pyörähtänyt ja nyt Helsinkiin ihastunut.