”Mitäs sitten jos et pääsekään sisään? Mitä teet sitten?”

Inhokki kysymykseni. Edelleen. Näitä sai kuulla yhden jos toisenkin kerran lukuprosessin ja pääsykokeiden aikana niin omalta mummalta kuin kummin kaiman serkultakin. Ensimmäiset kerrat vielä kestin, mutta mitä useammin kuulin kyseiset sanat olisin halunnut ruveta ravistelemaan kysymyksen kysyjää, pinnani alkoi palaa. Mielestäni mahdolliseen kieltävään päätökseen ei kannata valmistautua liikaa ja pohtia sitä, toisin sanoen käyttää siihen energiaa, vaan keskittää voimavaransa sisään pääsyyn! Ehkä juuri siitä syystä nämä kysymykset pännivät niin pahasti.

Toiseksi, kysymyksistä sai sen kuvan, että kysyjä ei uskonut mahdollisuuksiini päästä sisään. Olin tosin itsekin varmasti hieman herkässä tilassa kaikkiin pääsykokeisiin liittyvän kanssa, mutta nämä kysymykset eivät todellakaan edistäneet tätä.

Lähes joka kerta, kun kerroin jollekin hieman vieraammalle ihmisille pyrkiväni opiskelemaan psykologiaa, alkoivat he hämmästellä tätä ja toistella kuinka vaikeaa sinne on päästä sisään. Joku kertoi joskus 1990-luvulla pyrkineensä mutta kertoi ettei päässyt, toiset olivat ihmeissään pienistä pääsyprosenteista.

Olin päättänyt onnistua tavoitteessani ja mitä lähemmäs tämän kevään luku-urakkaa pääsin, sitä vähemmän välitin muiden mielipiteistä ja toteamuksista varavaihtoehdoista B, C ja D. En juuri suunnitellut vaihtoehtoisia ratkaisuja. Kysymyksiin vastasin, että siinä tapauksessa haen ensi vuonna uudestaan, mutta että katsotaan nyt tämä vuosi ensin.

Viime vuonna minulla ei ollut mitään varavaihtoehtoja ja kesätöiden päätyttyä ryhdyin hakemaan töitä – hakemuksia lähettelin varmasti pariinkymmeneen paikkaan ainakin, kauhuissani etten muka löytäisi töitä. Todellisuudessa kesätöiden päätyttyä taisin olla yhden ainoan päivän työttömänä ennen kuin puhelin soi ja kutsu töihin kuului.

Tänä vuonna puolestaan olin varautunut hieman paremmin – mutta en silti näe sitä välttämättömänä tai tarpeellisena. Yhteishaun lisäksi hain Jyväskylään, mutta en lopulta edes käynyt pääsykokeissa. Lisäksi hain Ruotsiin opiskelemaan psykologiaa kaikkiin mahdollisiin yliopistoihin, sekä vanhaan unelma-ammattiini, leipuri-kondiittoriksi. Tulin hyväksytyksi leipuri-kondiittorin tutkintoon muistaakseni parhailla pisteillä ja otin paikan vastaan, mutta epäröin tulisinko edes aloittamaan tutkintoa, vaikken pääsisi sisään. Pääsin kuin pääsinkin ensimmäiseen hakukohteeseeni, Tampereen yliopistoon opiskelemaan psykologiaa eikä minusta ainakaan toistaiseksi tullut leipuria.

Viestini onkin, että pitäkää haaveenne ja unelmanne, älkää välittäkö muiden kommenteista ja panostakaa täysillä ykkösvaihtoehtoonne – muita et välttämättä edes tarvitse, joten keskitä energiasi fiksusti!

Tsemppiterkuin, Emmi