Kuinka joku normaali pääsee Helsingin psykalle?

Oli lokakuu 2015, kun into pinkeänä riensin Markkinointi-instituutin viidenteen kerrokseen Matemaattiset apuneuvot -kurssille. Istuin toiseen riviin Ennin viereen. Silloin hän oli minulle vielä tuntematon tötsätukkatyttö, jolla oli ensimmäisellä kurssikerralla värikoodatut muistiinpanot päivän sisällöstä. Hihittelin itsekseni ajatellen, että jopa on mimmi panostanut jo ennen koko kurssia. Hymyni kuitenkin hyytyi hyvinkin nopeasti, kun näin sisäänpääsyprosentit. Mitä olinkaan oikein ajatellut, kun mieleeni oli juolahtanut “No se psyka vois kyl olla ihan mielenkiintoista!” (Tämä on muuten vuosisadan vitsi; kaikkia on tainnut kiinnostaa psykologia jossain vaiheessa)

Olin tuolloin 23-vuotias ja lukiosta oli jo aikaa. Silloin vain ajattelin, että otan pisimmän valmennuskurssin, jotta ehdin tehdä töitä samalla ja varmistan sisäänpääsyn. En oikeastaan edes vilkaissut sen tarkemmin, mitä psykalle hakeminen tarkoittikaan. Tiesin lähinnä, että edessä oli tilastoa ja vähän artikkeleita, mutta siinä se. Helppo nakki! 😉

Hyytynyt hymyni vaihtui vapisevaan alahuuleen, kun pääsin ensi kosketukseen vanhan pääsykoetehtävän kanssa. En tajunnut MITÄÄN. Halusin luovuttaa. Toisaalta olin pulittanut kurssista hienoisen summan rahaa omasta pussistani, joten jatkoin vielä – vaikka sitten kännissä ja läpällä.

Tötsätukka vaikutti liian vakavalta, joten vaihdoin puolitutun viereen seuraavalla kurssikerralla. Katjan olin nähnyt salilla, jossa teen töitä personal trainerina. Meistä tulikin todella hyviä ystäviä ja laskimme yhdessä aina silloin tällöin.

Keväällä 2016 menin elämäni ensimmäiseen pääsykokeeseen. Se oli kamala. Muistan, että yhdessä tehtävässä kysyttiin viiden luvun yhteenvetoa, enkä ollut koskaan kuullut siitä. Lisämateriaalin perusteellinen kertaaminen olisi voinut varmaan Linnea auttaa. Tulin kokeesta ulos naureskellen, sillä oletinkin sen menevän aivan peppuralleen.

Olin varasijalla 80. Avasin silti skumpan. Ensi vuonna hakisin opiskelemaan sosiaalipsykologiaa. Se tuntuisi edes hiukan inhimillisemmältä. Sinne voisi päästä normaalitkin ihmiset.

Katja pääsi maisterihaussa sisään. Olin tullut kylään onnittelemaan ja käymään pääsykoetta läpi. Istuin heidän olohuoneen lattiallaan kuitenkin suu mutrussa. Olin onnellinen Katjan puolesta, mutta minua sieppasi. Ärsytti. En voisi jättää luku-urakkaa tähän. En ole luovuttaja. En halua myöntää, että epäonnistuin. Ehkä haen vielä kerran. Tänä vuonna voisin olla se tötsätukka, joka aloittaa jo elokuussa.

Niin teinkin. Aloitin elokuussa selailemaan kirjaa ja katsomaan videoituja luentoja Moodlesta. Kun uusi kurssi alkoi tammikuussa, näin siellä paljon tuttuja viime vuodelta…myös tötsätukan.

Luin aivan tolkuttoman paljon. Säästin kesälomaani keväälle, jotta voisin pitää kunnon lukuloman. Heräsin joka arkiaamu kuudelta lukemaan. Opettelin artikkelit miltei sanasta sanaan. Kun pääsykoepäivä vihdoin koitti, olin nukkunut edellisenä yönä kolme tuntia. En tulisi selviämään.

Avasin koepaperin. Järkytyin. Taas. Tänä vuonna olin valmistautunut kokeeseen paremmin kuin mihinkään ikinä. Koe tuntui vaikeammalta kuin viime vuonna, vaikka olin lukenut tuplasti enemmän. Tuntui turhauttavalta. En taaskaan osannut mitään. Tuntui miltei siltä, että olin lukenut ihan liikaa. Koe oli niin soveltava, että nippelitiedoistani ei juuri ollut hyötyä. Olinkohan opiskellut aivan väärin ja turhia asioita? No, sitä on turha siellä kokeessa enää miettiä.

Tänäkään vuonna minulla ei ollut aikaa edes katsoa eväitä. Tein sen, minkä pystyin. Lopussa aika alkoi todella loppua ja arvailin vastauksia mutun perusteella. Raivostuin.

Ensimmäisenä soitin Katjalle ja kerroin, että nyt se oli tässä. Enää en hae. En osaisi valmistautua kokeeseen yhtään paremmin ensi vuotta ajatellen. Tämä ei ole minua varten. Nyt myönnän, ettei rahkeet enää riitä.

En edes odottanut tuloksia. Vuodatin pettymystäni Facebookissa, jossa minua rohkaistiin lukemaan ja kertaamaan enemmän. Ha ha, hauska vitsi! Melkein nauratti! Lukemattomuudestahan tässä oli kyse. En edes halua ajatella, kuinka monta tuntia istuin ja luin. Laskin tilastoa niin paljon, että muistin monien tehtävien ratkaisut kolmen desimaalin tarkkuudella.

En saanut kutsua Turun soveltuvuuskokeisiin, mikä nyt sinällään ei yllättänyt ketään.

27.6.2017 julkaistiin pisteet. Olin saanut 80,4 pistettä. Siis mitä? 80,4??? Jopas on korkea pisteraja tänä vuonna, jos kerran sain noin paljon. Kului kaksi tuntia ja pisteraja julkaistiin.

71,3 olisi riittänyt. Opintopolku ilmoitti minut hyväksytyksi Helsingin lääketieteelliseen opiskelemaan psykologiaa. Kännykkä tippui lattialle ja aloin itkemään niin kuin elokuvissa. Olin säälittävä ja parkuva tyttö, jonka elämä muuttui minuutissa.

Tötsätukka lisäsi minut Facebookissa kaveriksi. Enni ilmoitti, että oli myös päässyt Helsinkiin ja etsi nyt kämppistä. Meni kolme viikkoa ja meillä oli asunto. Ilmeni, ettei tyttö ollutkaan niin vakava. Se lukee nyt neuropsykologiaa viereisessä huoneessa. <3