Koululiikunta opeopiskelijan silmin

Kävin aamulla nauttimassa upeasta pakkaspäivästä ja ulkoillessa ajatukset eksyivät koululiikuntaan ja meneillään olevaan liikuntapedagogiikan kurssiin. Päätin tulla jakamaan muutaman ajatuksen koululiikunnasta myös blogin puolelle, sillä liikunta on varmaankin tunteita herättävä oppiaine monelle tulevalle opeopiskelijalle.

Liikunta on ollut monelle lemppari kouluaineista, mutta toisaalta monella siihen liittyy ikäviä muistoja, kuten epäonnistumisia, liian kovaa kilpailua tai kaatosateessa ulkoliikkumista. Opettajana omia huonoja kokemuksia ei tietenkään haluaisi siirtää eteenpäin, ja liikunta oppiaineena kehittyykin parhaillaan. Kouluissa ja opettajankoulutuksessa on pohdittu, mikä liikunnan tarkoitus on, ja miten varmistaa, että liikuntatunnit ovat hyvä kokemus kaikille oppilaille. Sen perusteella, mitä olen nyt liikuntapedagogiikan kurssilla oppinut, kyseinen kouluaine on jo erilainen kuin omina alakouluaikoinani.

Itselleni keskeinen oivallus oli se, ettei koululiikunnassa tarvitse edetä lajeittain. Luokanopettajan ei tarvitse esimerkiksi potea huonoa omaatuntoa keväällä siitä, ettei hänen luokkansa ole vuoden aikana ehtinyt harjoitella vaikkapa sulkapalloa. Liikuntalajien sijaan tärkeitä ovat motoriset perustaidot, eli se, että liikuntatunneilla liikutaan monipuolisesti ja harjoitetaan kaikkia perustaitoja. Välillä kiivetään, välillä heitetään, välillä pompitaan. Perustaitoja voi harjoitella jonkin liikuntalajin avulla, jonkin leikin avulla tai ihan sellaisenaan.

Liikunnan tärkeyttä olen miettinyt terveyden kannalta. Koululiikuntaan osallistumisen kautta lapsia voi innostaa liikkumaan ja pitämään siten hyvää kuntoaan yllä. Jos koululiikunnassa kokeillaan monipuolisesti eri liikkumisen tapoja, lapset saavat hyvän mahdollisuuden löytää omat suosikkitapansa liikkumiseen ja alkaa sitä kautta harrastaa liikuntaa myös vapaa-ajalla. Tässä kohtaa olen miettinyt myös sitä, kuinka älypuhelimet ja muu teknologia saattavat passivoida elämäntapaa. Onko esimerkiksi niin, että nykyisin katsellaan tubevideoita kotona se aika, mikä ennen käytettiin polttopallon pelaamiseen kaverien kanssa? Se ei varmaan ole koko totuus, sillä jotkut sovellukset toisaalta kannustavat ulkoilemaan ja liikkumaan, esimerkiksi Pokemon Go.

Kuten missä tahansa oppiaineessa, myös liikunnassa yhden luokan sisällä voi olla isoja tasoeroja. Esimerkiksi jonkin lajin aktiivinen harrastaminen tietenkin näkyy, kun oma laji on esillä liikuntatunnilla. Toisilla taas vapaa-ajan harrastukset eivät ole liikunnallisia, ja osalle kaikki liikkuminen on pakkopullaa. Sen lisäksi erikseen huomioidaan vielä mahdolliset liikuntavammat. Tasoerojen huomiointi ja opetuksen eriyttäminen voi olla haastavaa. Liikuntatunneilla mielestäni kaikilla pitäisi olla mahdollisuus oppia uutta ja haastaa itseään. Omia ideoita eriyttämiseen on tullut jo mietittyä, mutta niissäkin on varmasti kehitettävää vielä.

Yksi tapa huomioida erilainen osaamisen olisi esimerkiksi pallopeleissä muodostaa tasaväkiset joukkueet. Itse sanoisin oppilaille, että toisella kentällä pelataan kovempaa peliä ja toisella rennompaa, ja oman pelikenttänsä voi valita tämän päivän fiiliksen mukaan. Eri kentillä oppilaat vielä arvottaisiin kahteen joukkueeseen, ja näin saataisiin käyntiin pelit, joissa jokaisella on mahdollisuus onnistua ja olla mukana erottumatta joukosta liikaa taitojen puolesta. Tasaväkisten oppilaiden pelatessa keskenään pääsee kokemaan liikunnan iloa sen sijaan, että pelkäisi olevansa huonompi kuin muut. Myös kilpailu on joillekin liikkumisen suola, ja toisia se ärsyttää. Oppilaita voisi ohjata valitsemaan eri pelin myös sen mukaan, kuinka kilpailuhenkisesti haluaa pelata. Luokan harrastajia ja kilpaurheilijoita voi joskus käyttää myös apuopettajina. Tärkeää on mielestäni myös se, että annetaan oppilaiden käyttää omaa luovuuttaan liikkumisessa. Tasoeroja ei välttämättä tule näkyviin, jos keksitään uusia, leikinomaisia liikuntalajeja tai sovelletaan jotain tuttua peliä. Uudet lajit voivat olla esimerkiksi rapukävelyjalkapalloa tai muuta hassua.

Paljon itseäni mietityttänyt asia on liikunnan arviointi. Oppilaille pitää antaa kaikista kouluaineista arviointi, sanallisesti, numeerisesti tai rastina ruutuun. Koululiikunnasta monella taitaa olla se kokemus, että kilpaurheilijat saivat kiitettävän numeron ja tavalliset tallaajat keskivertonumeron riippumatta siitä, kuinka paljon olivat vuoden aikana liikunnassa kehittyneet ja haastaneet itseään. Paras arviointitapa liikuntaan on itselleni mysteeri. Pelkkä taitojen tai kuntotestitulosten perusteella arvostelu ei kuulosta reilulta, sillä niin ei oteta huomioon asennetta ja kehittymistä. Hyvä asenne, yrittäminen ja yhteistyötaidot pitää mielestäni myös huomioida liikunnan arvioinnissa. Vaikeinta on miettiä, kumpi onkaan oikeasti tärkeämpi, reipas asenne vai hyvät taidot.

Arvioinnin pitäisi olla myös kannustavaa. Erityisesti niille oppilaille, joille liikkuminen on pakkopullaa, koululiikunnan arvosanan pitäisi olla kannustava, mutta samalla rehellinen. En haluaisi, että kukaan joutuu ajattelemaan olevansa huono liikunnassa. Parhaimmillaan jokainen löytää koululiikunnan kautta omat vahvuutensa ja kehittyy jollain heikommalla osa-alueella paremmaksi. Kehittymisen kautta voi myös löytää motivaation harjoitella lisää. Liikunnan opettamisessa tulee riittämään haastetta, ettei opettajana jumiudu liikaa yksittäisen taidon hiomiseen tai pelin sääntöjen oppimiseen, vaan muistaa myös oppilaiden motivoinnin ja reilun arvioinnin, sekä tärkeimpänä liikunnan ilon.

-Anna