Ilmateiden avaamista ja operatiivista akutologiaa

Parin rennomman päivän jälkeen, torstai oli hieman kiireisempi. Aamu alkoi ilmatiet-ryhmätyöllä, jota ennen meidän oli pitänyt katsoa muutama video liittyen ilmateiden avaamiseen tajuttomilla/elottomilla ihmisillä. Jo pelkkien videoiden katsominen sai minut kiinnostumaan aiheesta, sillä kaikenlaisia välineitä sitä on vuosikymmenten aikana keksitty tällaisiin tilanteisiin. Pääsimme itse harjoittelemaan mm. nieluputken asettamista, maskiventilaation suorittamista, kurkunpäänaamarin (laryngsmaskin) asettamista sekä intraosseaaliyhteyden luomista.

Nieluputki on pieni J:n muotoinen putki, joka asetetaan nieluun pitämään hengitysteitä auki, painamalla kieltä alaspäin, pois nielusta. Joskus pelkkä tämä voi riittää ylläpitämään tajuttoman potilaan kaasujen vaihtoa, mutta usein tarvitaan muitakin välineitä. Samantyyppisiä ilmatien aukipitäjiä on myös sieraimiin asetettavat versiot, jolloin kaikki hengitysaukot pysyvät varmasti auki.

Tämän lisäksi käytetään usein maskiventilaattoria, eli maskia, joka asetetaan peittämään tajuttoman/elottoman ihmisen suu sekä sieraimet. Maskiin kiinnitetään hengityspalje, joka sisältää palkeen, varaajapussin sekä letkun happea varten (kiinnitetään ambulansseissa ja sairaaloissa oleviin seinän venttiileihin). Tällä tavalla saadaan pumpattua happea potilaan keuhkoihin, eli hengittäminen suoritetaan hänen puolestaan. Vaikka tämä saattaakin kuulostaa todella yksinkertaiselta, on se kuitenkin yllättävän vaikeaa. Maski on saatava potilaan kasvoille todella tiiviisti, jottei pumpattu ilma pääse maskin välistä valumaan hukkaan. Samalla kun maskia painetaan tiukasti potilaan kasvoja vasten etusormella ja peukalolla, tulee lopuilla sormilla tukea ilmateitä nostamalla leukaa ylöspäin. Jopa minulla oli vaikeuksia tässä asennossa, vaikkei minulla olekaan mitenkään erityisen pienet kädet.

Seuraava väline oli laryngsmaski eli kurkunpäänaamari. Tämä on hieman invasiivisempi väline kuin tavallinen nieluputki, ja pitää ilmateitä vieläkin paremmin auki. Maski asetetaan potilaan nieluun niin, että suppilo pysyy tiiviisti henkitorven ja kurkunpään rajalla. Myös tähän liitetään kiinni edellä mainittu ventilaattori, ilman maskiosaa tietenkin. Tällä tavoin ilma menee vieläkin paremmin potilaan keuhkoihin.

Moni on varmasti myös kuullut siitä kuuluisasta ”intuboinnista”, jossa J:n muotoisen metallivälineen avulla avataan ilmatiet ja asetetaan hengitysputki potilaan henkitorveen. Vaikka tätä käytetäänkin vielä esim. leikkausten yhteydessä, ollaan tästä pikkuhiljaa kuulemma luopumassa. Intuboinnissa on enemmän riskejä, kuin edellä mainituissa välineissä, johtuen siihen käytettävistä välineistä, mutta erityisesti siitä, että hengitysputki voi helposti päätyä huomaamatta ruokatorveen, jolloin ilma menee väärään paikkaan. Esimerkiksi elvytyksen aikana, on lähes mahdotonta tarkistaa, että ilma menee varmasti oikeaan paikkaan, joten väärin asetettu hengitysputki ei siis auta yhtään, vaikka pelastajat saattavatkin näin luulla sillä hetkellä. Intubointia tulee tästä syystä harjoitella säännöllisesti, jos sitä aikoo tehdä.

Viimeisenä, muttei todellakaan vähäisimpänä, harjoittelimme intraosseaaliyhteyden luomista. Akuuteissa tilanteissa, kuten elvytys yms., intraosseaaliyhteys luodaan, jos normaalia kanylointiyhteyttä ei saada luotua 1 minuutin sisällä (esim. potilaan kuivumisen tms. takia). Kuten jo nimestä huomaa, yhteys siis luodaan luun sisälle. Yleisimmät paikat ovat olkaluu sekä sääriluu. Lapsilla käytetään vain säärtä, aikuisilla voidaan käyttää kumpaa tahansa.

Yhteys luodaan intraosseaali-poralla, joka painetaan ensin ihon läpi luuhun asti, ja sen jälkeen loppumatka luun sisälle, luuytimeen, hoidetaan poraamalla. Tämän jälkeen neula vedetään pois (käteen/sääreen jää kuitenkin neulan ympärillä ollut osa) ja ruiskun avulla luun sisälle painetaan pari kertaa voimakkaasti ilmaa, joka laajentaa aluetta paineen voimasta. Sitten vain yhdistetään tavallinen tippapussi jäljellä olevaan osaan, ja näin saadaan nesteytys/lääkitys hoidettua potilaalle. Pakko myöntää, että jopa tämän tekonuken käteen poraaminen tuntui todella luonnottomalta, joten en edes pysty kuvittelemaan, miltä tuntuisi tehdä tämä oikealle ihmiselle. Suurin osa lääkäreistä näitä ei kuitenkaan tavallisessa työssä pääse tekemään, vaan nämä kuuluvat enemmän ensihoidon/akuuttilääkärien/anestesiologien hommiin.

Tämän jälkeen meillä oli tutor-istunto, jossa aiheena oli tällä kertaa myrkytykset. Oppimistavoitteisiimme päätyi niin etanoli- kuin huumemyrkytykset sekä lääkkeisiin liittyvät myrkytystilat. Nämä ovat todella tärkeitä ja jokapäiväisiä tapauksia esim. päivystyksessä, ja siksi on tärkeää osata tunnistaa näitä. Moniin lääkkeisiin löytyy vasta-aine, joten on tärkeää saada nopeasti selville, mitä lääkettä/lääkkeitä/muita aineita potilas on käyttänyt.

Viimeisenä tälle päivälle oli operatiivinen akutologia -seminaari sekä hengenahdistuksiin ja hengitysvajauksiin liittyvä luento. Seminaarissa oli kolme erilaista potilastapausta ja tietoiskua, joista muutama vuosikurssilaisemme oli laatinut esitelmät muille kurssilaisille. Kaksi tapauksista liittyi vatsan alueen hätätilanteisiin, kuten peritoniittiin (vatsakalvon tulehdus), ja kolmas liittyi gynekologiaan, aiheena munasarjakystan puhkeaminen sekä munasarjan kiertymä. Kaikki olivat mielenkiintoisia ja opettavaisia tapauksia, joita varmasti jokainen meistä tulee urallaan todistamaan.

Loppujen lopuksi päivä oli todella tiivis, mutta ainakaan tylsää ei ollut. Huomenna luvassa pari luentoa myrkytyksiin liittyen, jonka jälkeen menen kaverini kanssa harjoittelemaan eri kliinisiä taitoja, kliinisten taitojen evaluaatiotamme varten. Ainakin silmien ja korvien tutkimista olisi luvassa, ehkä myös sydän- ja hengitysäänten kuuntelua.

Hyvää loppuviikkoa!

• Katja